Änkytyksestä

Löysin kotoa ysiluokan äikän vihkon ja mun tarinoinnit hävettää.

Olen kielellisesti hieman hankala, koska änkytän. Luulin peruskoulussa, että olisin kirjallisesti lahjakkaampi ja osallistuin luovan kirjoittamisen kurssillekin. Kirjoitin muutenkin paljon ja luulin olevani todella hyvä. Voi minua, hölmö minä.

Ei varmaan tule yllätyksenä, että mua kiusattiin koulussa änkytyksestä. Mä olin sen verran onnekas, että mulla pysyi luokka melkein samana koko peruskoulun. Olin siis joillekin änkyttävä luokkakaveri kokonaiset yhdeksän vuotta. Silti aina löytyi joku, joka keksi sanottavaa puhetavastani. Vielä yläasteellakin. Silloin osasin jo puolustautua ja heittää homman läskiksi.

Mutta arvatkaas kenelle en osannut puolustautua? Mun omalle äikänmaikalle, joka varmasti huomasi änkytykseni jo yläasteen ekalla äikän tunnilla. Mutta siitähän ei puhuttu silloin. Joistain asioista olisin pystynyt luistamaan änkytykseni takia, esimerkiksi esitelmät olisin saanut skipata kokonaan, mutta koska harrastin teatteria ja rakastin esiintymistä, halusin osallistua kaikkiin esitelmiin. Änkytin tai en.

Ysillä tein esitelmän paranormaaleista ilmiöistä ja harjoittelin puhumista kotona. Esitelmä oli mun mielestä aivan mahtava ja olin käyttänyt aineiston hakuun paljon lähteitä. Käytin kotona nettiä modeemilla, varasin kirjastostakin nettiajan, lainasin kirjoja ja luin jopa ihanan romaanin haamusta. Olin käynyt pienestä asti puheterapiassa, mutta yläasteella terapia lopetettiin, koska ”kaikki tehtävä oli jo tehty”, oli vain minusta kiinni, halusinko puhua normaalisti vai en. Harjoittelin esitelmää kaikkien oppimieni tapojen mukaan ja jännitin.

Esitelmä meni hyvin ja luokkakaverit tsemppas mua ihan hitsisti. Äikänmaikka antoi esitelmästä mulle kasin, koska änkytän. En ajatellut asiaa, olin vain tyytyväinen kasiin ja lähdin kavereiden kanssa syömään ja siellä mulle sanottiin, etten änkyttänyt esitelmän aikana ollenkaan. Kotona kerroin äidille, että sain esitelmästä kasin, koska änkytän, mutta en kuulemma änkyttänyt esitelmän aikana. Äidistä tuli leijonaemo, se soitti maikalle kotiin ja sanoi pari valittua sanaa.

Seuraava kohtaaminen äikänmaikan kanssa oli outo. Se pyyteli anteeksi ja korotti numeroni ysiin. Juteltiin änkyttämisestä ja sen tuomista ongelmista ja ”vapauksista”. Sanoin, etten halua mitään erikoiskohtelua, olen ihan tavallinen oppilas ja haluan, että minulle annetaan arvosanat ihan kuin muillekin. Läksytin vielä maikkaani sillä, että kun tuli vielä aineistopohjaisen kirjoitelman aika, valitsin aiheeksi änkytyksen.

ankytys

Ja tiedättekös mitä, sain ihanan kommentin jutusta. ”Havainnollinen ja opettavainen kirjoitus, jossa olet yhdistänyt aineistoa ja omia kokemuksiasi. Vappugaalassa kuulosti siltä, kuin änkytyksesi olisi ”liihotellut” kauas pois 🙂 Eli ehkä jonain päivänä, tai sitten käännät sen tavaramerkiksesi.” Arvosana 9.

Juttu jäi peruskoulun viimeiseksi äikän jutuksi. Tavallaan kai halusin muiden hyväksyntää, mutta näin jälkikäteen kyse taisi olla oman itsensä hyväksymisestä.

Änkytys on osa elämääni ja olen ylpeä änkyttäjä. Tai no, ainakin niin ylpeä kuin osaan sanoa. 🙂

Ja mitä kirjoittamiselle tapahtui? Peruskoulun jälkeen kirjoitin harvemmin ja lukeminen unohtui harrastuksista pitkäksikin aikaa. Silti tuntuu, että vasta niihin aikoihin löysin oman kirjoitustyylin ja kirjoittamisesta tuli kivempaa ja helpompaakin. Kirjoittamista pystyn kehittämään, mutta vaikka miten puhettani kehittäisin ja harjoittelisin ”normaalisti” puhumista, taitaa tämä änkytys tosiaan olla tavaramerkkini. Kyllä äikänmaikka sen jo ties!

Leave A Reply

Navigate