Päiväkirjan sivuilta -Taru 15v

Mulla on tallessa melkein kaikki mun vanhat päiväkirjat. Mulla oli niitä melkoinen määrä ja osa niitä sellaisia vähän pehmeäkantisia, joissa oli lukko. Mulla oli myös päiväkirja, jonka sivut tuoksui. Ja sivut oli eri värisiä.

Nyt esittelen teille ihmeellisiä asioita vuodelta 2001, kun olin 15-vuotias, eli yhdeksännellä luokalla. Käsiala on aivan kamalaa ja se vaihteli paljon. Kirjoitin a-kirjainta kahdella tavalla, en kirjoittanut pientä ännää, vaan ison. Käytin paljon äksää ja kirosin helvetisti. Oho, onkohan tämä nyt sitten K15-kirjoituskin?

En ole varma, olenko täällä maininnut, mutta ihan eka kamerani oli APS-kamera. Muistaako joku sellaisia vielä? Kyseessä oli filmikamera, johon sai itse määritellä kuvakoon. Kameralla sai otettua ns. tavallisen koon kuvia, mutta myös panoramakuvia. Kun Pete tätä päiväkirjaa luki (mun luvalla tottakai :D), se mietti miksi ihmeessä kirjoitin itselleni ”arvaa mitä”. Niinpä. Johtuukohan siitä, että vielä lapsena annoin päiväkirjalle nimen ja kerroin kirjalle asioita kuin kaverille?

Joinain päivinä olin aika tarkasti kertonut, mitä olin syönyt. Tämä kaksi porkkanaa ja tomaatti vähän ihmetyttää. Joku päivä olin vielä ollut isälleni vihainen, kun hän ei leikannut minulle ruuan kanssa kurkkua. Kylläpäs mä suutuin herkästi.

Kouluasioita mulla on tässä kirjassa paljon. Meillä oli pieni luokka ja meitä oli aina pariton määrä. Se, että mä olin aina yksin tai kolmas pyörä, vitutti mua näköjään paljon, tämä kirjoitus liittyy jotenkin luokkakokoon. Tulin kyllä kaikkien kanssa toimeen, mutta se vaihteli todella paljon, ketä pidin ystävänä ja ketä pidin selkäänpuukottajana.

Ja tottakai änkytyksestä tuli jonkun verran kirjoitettua päiväkirjaan. Luokan kanssa tehtiin proggista, näytelmää. Mä olisin halunnut näytelmän pääroolin, mutta käsikirjoitusryhmässä ollut ystäväni kertoi, että mua ei aiota valita siihen rooliin änkytyksen takia. Tietysti nämä opettajat, ketkä proggista johtivat, esittivät asian toisin. Sanoivat vielä, että saan kyllä yhtä merkityksellisen roolin. Joo, just. Olin sellainen ihme kaheli sekopäätäti. Ja tiedättekös, mä en änkyttänyt.

 

Ja jep, perseennuolijoita oli ne selkäänpuukottajat mun luokalta, ketkä olivat siinä näytelmän käsikirjoitusryhmässä, jotka eivät ikinä kertoneet oikeaa syytä siihen, miksei mua valittu päärooliin. Esittivät koko hiton yläasteen niin parasta ystävää, mutta silti puukottivat selkään. Miksi ihmeessä hengasin niiden kanssa, vaikka silloin jo tajusin tän asian? Ja huomatkaa lempinimi, jolla pakotin myös mummini kutsumaan mua. Eiköhän melkein kaikille tule jossain iässä se vaihe, ettei tykkää omasta nimestä?

Ja jo 15-vuotiaana omasin helvetin huonon ja mustan huumorin.

Tykkään lueskella muiden blogeista näitä päiväkirjamerkintöjä ja itseasiassa ihan hauska jakaa näitä teidänkin kanssa. Hirvittävää vaan tajuta, että itseään ei tunnista näistä teksteistä. Paitsi tosta viimeisestä 😀

Leave A Reply

Navigate