ajatuksia

10 Posts Back Home

Elämäni isät

Isänpäivän kunniaksi esittelen teille mun elämäni isät. Pappa Pappa oli kauan etäinen, niin fyysisesti kuin muutenkin. Nähtiin ehkä kerran vuodessa ja lapsena muistan aina miettineeni miksi papalla on iso maha ja miksi se tarjoaa meille aina nakkia. Hän puhui paljon ja vitsaili koko ajan. Varmaan paras lahja mitä sain häneltä ikinä, oli hänen vanha Sylvester ja Tipi -suihkusaippuapullo. Kyllä, luitte oikein. Fanitin Sylvesteriä pienenä ja kun näin hänen suihkussaan Sylvesterin, joka piteli käsissään Tipiä, mun oli pakko saada se pullo. Pappa oli kitupiikki ja veikkaan, että jos hän ei olisi pulloa luovuttanut mulle, olisi äitini suuttunut tästä. Eihän lapselle voi sanoa ei? 😀 Tän parempia lahjoja en tainnut häneltä ikinä saada. Pappa muutti takaisin lähelle,…

Onko projekti333:ssa mitään järkeä?

Tutustuin Project333:seen kolmisen vuotta sitten. Mietin miten se helpottaisi elämääni. Project333:sen tarkoitus on helpottaa arkea, löytää oma tyyli ja välttyä hutiostoilta. Numerot kertovat projektista oleellisen; kolmen kuukauden välein vaihdetaan vaatekaapin sisältö, johon kuuluu 33 vaatetta. Kun vuodessa on se neljä vuodenaikaa, se tarkottaisi yhteensä 132 vaatekappaletta. Aloitin Project333:sen kaksi ja puoli vuotta sitten, kun edellisessä työpaikassa tuli tiukempi työvaatesääntö ja tajusin, että mulla oli aivan kamala määrä vanhoja työvaatteita. Kun avasin kotona vaatekaappini, mietin ihan samaa omista arkivaatteistani. Kun aloitin projektia, kirjoitin siitä jutun. Silloin olin tarkka ja laskin oikeasti kaikki omistamani vaatteeni. 33 vaatekaappaleeseen en kuitenkaan ikinä tainnut päästä, oli vuodenaika mikä tahansa. Nyt onkin hyvä aika pohtia, että oliko tässä koko projektissa mitään järkeä.…

Tarina työttömyydestä

Olen ollut YTK:n jäsen jo muutamia vuosia ja saan heiltä säännöllisesti sähköpostia. Jokunen kuukausi sitten heiltä tuli viestiä, että he ovat tekemässä 100-vuotiaan Suomen kunniaksi tarinoita suomalaisista työttömistä ja hakivat tätä kampanjaa varten ihmisiä, joita voisivat haastatella. Sähköpostissa taisi olla linkki, jota kautta pääsi hakemaan kampanjaan. Unohdin asian melko pian täytettyäni hakemuksen, mutta asia palautui heti muistiin, kun sain yhteydenoton liittyen kampanjaan. Haastattelut YTK ulkoisti viestintätoimistolle ja haastattelutilanteeseen tuli mukaan myös valokuvaaja. Oli hämmentävää mennä puhumaan kahdelle täysin tuntemattomalle ihmiselle omasta työttömyydestä. Ennen haastattelua halusin palata ajassa taaksepäin ihan vain muistin virkistykseksi. Milloin se tapahtuikaan, mitä kaikkea mun päässä silloin liikkui ja miten ihmeessä jaksoin. Päiväkirjan selaamisen jälkeen todellakin mietin, että miten ihmeessä jaksoin. Minut…

Vuorotyön unirytmi

Tiedän, olen ollut hiljainen. Tiedän, voisin tsempata. Ja kyllä, joka päivä harmittaa eilistä enemmän se, etten ole päivittänyt blogia. Elämä vie. Tai no oikeastaan ei edes elämä, vaan työ. Ajatus siitä, että kun työkseen tekee ”aivot narikkaan” -tyyppistä hommaa, vapaa-aikana voi harrastaa ja tehdä kivoja juttuja, on unohtunut johonkin. Viime aikoina olen tehnyt niin fyysistä hommaa, että työpäivän jälkeen olen nukkunut päikkärit ja sitten koomaillut loppupäivän ja odottanut seuraavan aamun vaille viiden herätystä. Ajatus siitä, että menisi oikeasti aikaisin nukkumaan, jottei päikkäreitä tarvitsisi ottaa, on selkeästi mulle liian vaikeaa. Olen ollut aina iltatyyppi; saan parhaat ideat iltaisin ja iltaisin olen virkeimmilläni. Edes melatoniinin käyttö ei ole auttanut väsymään. Ainakaan tarpeeksi. Ei sillä, ettenkö pitäis aamuvuoroista.…

Hissipainajainen

Mulla oli lapsuudessa painajainen, jota näin paljon. En jatkuvasti, mutta uni toistui jopa vuosia. Saattoi mennä kuukausia, etten sitä unta nähnyt ja sitten se tuli takaisin ihan syyttä. Uni liittyy hissiin. Jään siinä jumiin hissiin. Hissi pysähtyy ja yhtäkkiä romahtaa alas. Se ehkä jopa romahtaa niin alas, että päädyn johonkin tuntemattomaan kellariin. Tai helvettiin. Eikä hissillä tietystikään päässyt enää ylös. Eikä hissin ovetkaan sulkeutuneet, että olisin voinut olla hississä piilossa monstereilta, joita tietysti kaikista kellareista ja varsinkin helvetistä löytyy. En tiedä mistä tämä painajainen on tullut. Lapsuudessa kyllä leikittiin naapuritalon hisseillä ja muistaakseni jonkun naapurin kanssa leikkiessämme hissi pysähtyi hetkeksi kerrosten väliin. Mutta, tästä en ole kuitenkaan satavarma, sekin voi olla unta. Ja jos olisin…

Päiväkirjan sivuilta -Taru 15v

Mulla on tallessa melkein kaikki mun vanhat päiväkirjat. Mulla oli niitä melkoinen määrä ja osa niitä sellaisia vähän pehmeäkantisia, joissa oli lukko. Mulla oli myös päiväkirja, jonka sivut tuoksui. Ja sivut oli eri värisiä. Nyt esittelen teille ihmeellisiä asioita vuodelta 2001, kun olin 15-vuotias, eli yhdeksännellä luokalla. Käsiala on aivan kamalaa ja se vaihteli paljon. Kirjoitin a-kirjainta kahdella tavalla, en kirjoittanut pientä ännää, vaan ison. Käytin paljon äksää ja kirosin helvetisti. Oho, onkohan tämä nyt sitten K15-kirjoituskin? En ole varma, olenko täällä maininnut, mutta ihan eka kamerani oli APS-kamera. Muistaako joku sellaisia vielä? Kyseessä oli filmikamera, johon sai itse määritellä kuvakoon. Kameralla sai otettua ns. tavallisen koon kuvia, mutta myös panoramakuvia. Kun Pete tätä päiväkirjaa…

Ostohuumaa -sarkasmivaroitus

Viime päivät on olleet töissä jotain aivan käsittämättömiä. En olisi ikinä kuvitellut, että ottaisin osaa johonkin sellaiseen. Mutta niin tein ja nyt voin hengähtää pari vapaapäivää kotona. Aluksi haluan hieman haista, sillä oma kehu haisee, niinkuin tiedätte. Olen sellainen, että osaan jättää omat asiat sinne työpaikan pukuhuoneeseen ja työvaatteet päällä olen työ-Taru. Saan paljon kehuja aurinkoisesta asiakaspalvelusta ja moni vakkariasiakas kehuu mua ihan kasvotustenkin. Olen saanut kirjallistakin palautetta siitä, että ”voitan asiakkaat” naapurikaupasta meille. Mutta nämä viime päivät. Huh huh. Työpaikka on muuton alla ja uudessa myymälässä on ollut paljon työvoimaa. Minä olin loppuun asti vanhassa myymälässä. Työ-Taru on ollut stressaantunut, väsynyt, sekaisin ja ottanut hurjimpina päivinä viitisentoista tuhatta askelta. Hymy tulee, kun mukavat asiakkaat…

Vuosi 2016

Kuten moni muukin kanssasisareni, minäkin ajattelin taputella tämän vuoden tiivistetysti yhteen postaukseen. Let’s roll! Tammikuusta on jäänyt parhaiten mieleen irtisanoutuminen. Mun oli alkujaan tavoitteena vuonna 2016 olla jo uusissa työkuvioissa, mutta kuukausi sinne tänne! Tammikuussa sain vapaapäivinä siis viimeisiä työhön liittyviä tekstareita ja heitin hyvästit pitkäaikaisille työkavereille viemällä töihin kääretorttua. Helmikuussa vietin hieman lomaa, koska talvilomaa en ehtinyt pitää edellisessä työpaikassa. Käytiin myös ekaa kertaa autolla Tallinnassa. Loppukuusta aloitin nykyisen työn perehdytyksen ja jo heti oli semmoinen olo, että JES, tätä mä halusinkin. Maaliskuu meni töitä tehdessä, opin paljon uutta, tapasin paljon uusia tyyppejä ja tein monia asioita ekaa kertaa. Hommasin myös uuden tietokoneen ja fiilistelin lomaa uudella tavalla, koska Peten yks veljistä olikin yhtäkkiä lähdössä meidän kanssa Nykiin. Huhtikuussa blogi täytti…

Ei ole fiilistä

Ei ole joulufiilistä. Koristelin kotia jouluiseksi ja ostin pikkuisen hyasintin. Ostin joulukalenteriarvan ja suklaakalenterinkin. Ei ole joulufiilistä. Töissä soi joulumusiikki ja saan niistä joitain korvamatoja ja saatan töissä hyräillä niitä. Kuuntelen välillä kotonakin joulumusiikkia, mutta joulufiilistä ei ole. Ollaan syöty suklaata suoraan isosta konvehtirasiasta, mutta siitäkään ei oikein tullut joulufiilistä. Olen lukenut ja katsellut muiden blogeista joulufiilistä, mutta se ei nyt oikein tartu muhun. Ehkä se vielä tästä…

Änkytyksestä

Löysin kotoa ysiluokan äikän vihkon ja mun tarinoinnit hävettää. Olen kielellisesti hieman hankala, koska änkytän. Luulin peruskoulussa, että olisin kirjallisesti lahjakkaampi ja osallistuin luovan kirjoittamisen kurssillekin. Kirjoitin muutenkin paljon ja luulin olevani todella hyvä. Voi minua, hölmö minä. Ei varmaan tule yllätyksenä, että mua kiusattiin koulussa änkytyksestä. Mä olin sen verran onnekas, että mulla pysyi luokka melkein samana koko peruskoulun. Olin siis joillekin änkyttävä luokkakaveri kokonaiset yhdeksän vuotta. Silti aina löytyi joku, joka keksi sanottavaa puhetavastani. Vielä yläasteellakin. Silloin osasin jo puolustautua ja heittää homman läskiksi. Mutta arvatkaas kenelle en osannut puolustautua? Mun omalle äikänmaikalle, joka varmasti huomasi änkytykseni jo yläasteen ekalla äikän tunnilla. Mutta siitähän ei puhuttu silloin. Joistain asioista olisin pystynyt luistamaan änkytykseni takia, esimerkiksi…

Navigate